Kuuntele minua

’’Kuuntele minua, niin kuin sadetta kuunnellaan.’’

Lausahdus on pyörinyt päässäni päiviä ja tekee mieli kirjoittaa se kaikkialle. On se aika, kun harakka liitää tasaisesti alas keltaisen puutalon taakse erikokoisia oksia nokassaan. Sielä rakennetaan pesää, oravat juoksevat toisiaan kiinni ja jokainen lintu laulaa ja jokaisen laululle on tilaa. Kevät keikkuen tulevi, ja niin lätäköt sulavat ja jäätyvät vuorotellen. Olen pohtinut miten saisin sen saman halkeavan ja rapean äänen, joka jäästä lähtee sen murtuessa. Samanlaista rouskuntaa kuuluu myös epämääräisen paljon niskoista ja päänsäryt ovat tulleet uudeksi iltaiseksi riesaksi ja tuntuu kuin jännittäisin päivän aikana koko kehon lihaksia. Kuin pitäen niitä mekaanisesti ylhäällä. Mutta tiedän, että nyt se helpottaa. Se helpottaa, kun katson valmiita teoksia, kun makaan maton kannateltavana ja kun kuulen toisen sanovan jotain lempeää. Yllättävän haastava kevään aloitus.

Ensi viikon maanantaina tapahtuu tulevan näyttelyni Keltaisia ruusuja ripustus Boulangerie Marcoon Tampereelle. Tammelassa sijaitsevassa leipomossa/cuisinessa on jotain erityistä. Se on hento lupaus ranskalaista unelmaa eli sangollinen hapanjuurileipää, risottoa & croissant(ti). Jonottavat yksinäiset lounastajat tuodaan yhteen pitkän pöydän ääreen ja he lähtevät tyytyväisinä ja vehnän kyllästäminä.

Isojen globaalien kriisien vallitessa sanotaan kiinnostukset seksiin ja ruokaan kasvavan ihmisten keskuudessa merkittävästi. Uskon, että näihin hedonistisiin helpotuksiin menee myös kuvataide. Näen ruoan ja mehevän taiteen ruokkivan toisiaan. Mehevällä tarkoitan lähelle pääsevää, hyvältä tuntuvaa ja aisteja hellivää.

’’Kaupunki kimmeltää kauas taakse leviävästä puistosta

ja metallinen kaiku kuuluu tänne asti. Ja sen haistaa myös.

Kävelen kotiin sitä suitsukkeen tuoksuista katua pitkin.

Aamulla valo tuleesisälle huoneeseen viistosta ja minä ja hoivaajani kylvemme siinä.

He eivät kuitenkaan viihdy täällä. Päättävät lähteä.

He kieppuvat

ja keinuvat reittejä pitkin, jonne vain sepelkyyhkyt varpaillaan

päätyvät. Lähtevät sinne missä koti-ikävä sijaitsee ikävää

kuitenkaan tuntematta. He saapuvat keimaillen sille maaperälle,

josta näkee horisontin.’’

Pohdintoja maisemarakenteista ja pakenemisesta.

Milla-Maija Saaren näyttelyn nimi Keltaisia ruusuja viittaa aisteihin ja

tuntemuksiin näistä kotia koristavista muistajista. Makea tuoksu

ja turvallinen tunne kukista, kuin ystävistä.

’’Teokset olivat minun keltaiset ruusuni matkallani Madridiin, joiden kanssa

keskustelu teki oloni kodikkaaksi ja turvalliseksi turvattomassa

ympäristössä. Pieniin hahmoihin, ukkeleihin, alastomiin

peppupylliäisiin ympäristön lainalaisuudet eivät päde ja he voivat

sirkustella ja viettää aikaa yhdessä missä lystäävät.”

Mistä

turvallinen tila koostuu?

Miten maisemarakenteet vaikuttavat

siihen?