Kevään säteitä, maa täynnä lunta. Monimetriset kinokset, peilijään reunoilla poukkoilua. Tyytyväistä, pelonsekaista pientä hykerrystä. Pelon, joka on opittua, suojelevaa muttei palvelevaa. Viime kuukaudet ovat olleet pienesti käänteentekeviä. Heittäytynyt uuteen, pysähtynyt, roikkunut irti päästämisen eri vahvuisista ääriviivoista. Nauttinut musiikista. Hullaantunut ug-sarjakuvaan. Levitellyt öljypastelleja. Ympäripyöreää tekstiä ehkä, sopivasti välttelevää.
Marraskuusta Onkiniemi Ateljeella onkin piirrelty jo kuukausittain elävää mallia. Tapahtuman järjestäminen on ollut mukavaa, koska ihmiset kokevat sen tärkeäksi. Suurin osa aina palaa sinne. Upeaa ja yllättävää kuinka monet ovat olleet kiinnostuneita nimenomaan mallina olemisesta. Tapahtuman aikana soi maalaileva ambient, välillä kipakka jazz ja kynät suhisevat paperiin. Kaikki ovat keskittyneitä ja lempeitä. Turvallinen tila.
Opetan ainakin tämän kevään flamencon alkeita Tampereen Flamencoyhdistyksellä, jota olen jännittänyt ja ollut tosi innostunut. Pieni paita-erä on myös taas kehkeytymässä, tällä kertaa omista kaavoista, kierrätetyistä kankaista ja joistain kasvivärjätyistäkin! Kiitos Ennin Heinän, joka on auttanut alkuun pääsemisessä. Paitoihin tulee seulalla abstrakti painatus. Tai on se omasta mielestäni selvästi esittävä figuuri, mutta muiden silmät eivät yleensä nää sitä, mikä on hauskaa!
Joka ikinen kerta ennen kun alan miettiä uutta blogitekstiä, tuomitsen sen täysin turhana. Miksi kirjoittaisin, mitä kirjoittaisin. Sen sijaan, että kirjoitan työasioista, tuntuu tärkeämmältä kirjoittaa vain pulpahtavia asioita, tunteita, edetä siten keskeneräisissä prosesseissa. Ensimmäinen ajatus luetteloidusta tehtävälistasta täällä tuntuu inhottavalta. Vaikeaa myöntää itseään kapitalismin pienenä muurahaisena, mielummin vain merkitystä ja rakkautta hakevana. Systeemin ja ihmisten epäoikeudenmukaisuus saa ymmärryksen oikosulkuun ja ei tiedä miten päin haluaisi täällä olla. Noudatanko, palvelenko, rakastanko, vihaanko, ketä ja miten. Välillä haluaisin vain olla yhteiskunnan mutantti, joka piilee pienessä kolosessa, josta yhteiskunta ruokkii ja hoivaa, mutta ei toimi auktoriteettina. Olo tuntuu joskus lellityltä lapselta, joka paineessa vajoaa ainaiseen riittämättömyyden tunteeseen. Joskus taas tunteeni vain eivät nää paineistettua asemaani ihmisenä oikeudenmukaisena, tekee mieli hiljaisesti kapinoida, jatkaa siis elämääni taiteilijana. Oma todellisuuteni ei perustu työmoraaliin vaikka heti sen sanottuani huomaan ainakin suorituskeskeisyyden hienosti iskostuneen omaan identiteettiini. Mutta ehkä kaiken tämän keskellä kiinnitän nyt huomioni takana jo kolmatta kertaa uudelleen soivan afrikkalaisen jazz-yhtyeen Batsumin albumiin ja katselen auringon hiljalleen sulattavan punaisen katon lumikerrosta pois. Katon lumessa kiemurtelee kummastuttavan suuria eläimen jälkiä.
Recent Comments