Taas muutama kuukausi on vierähtänyt viimeisimmän kirjoituksen jälkeen. Vaikka aikaamme maalaillaan pysähtyneisyyden ja rajoittuneisuuden tuntemuksilla, asioita tapahtuu vääjäämättä, kokoajan, perä toisensa jälkeen. Aikaa ei voi pysäyttää ja tuntuu, että unissa se ottaa vielä turbovaihteen päälle. Päivän tapahtumat tapahtuvat parissa tunnissa. Tänä keväisenä pyristelyn aikana olen itsekin pyristellyt oman taiteellisen identiteettini kanssa tämän kaiken silmissäni avautuvan maailman, mielen sopukan ja tiedon äärellä.

Pääsin viettämään ja työskentelemään koko helmikuun Mustarindan residenssissä Kainuussa. Olen jälkeenpäin miettinyt oliko kokemus toisille kanssa olijoille niin mullistava mitä itselleni. Tuntui, että koin eräänlaisen identiteettikriisin, joka avasi ympärilläni taas uusia olotilojen ja tiedon ovia. Kokemuksia kehollisuudesta: liikepäiväkirjani, iltaisia tanssihetkiä, lempeää ystävällistä kosketusta, lumikenkäilyä ja hiihtämistä. Kuuntelevana korvana olemista: kapitalismin syntyjuuria, eläimen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta ja syvempää ymmärrystä, inhimillisyyttä/ei-inhimillisyyttä, ihmisen monilajisuutta, mikrobeja, Deleuzea, vagushermoa, elämänkokemuksia, filosofiaa, luontosuhteita.

Residenssissä koin itseni kanssa myös haastavia hetkiä. Jo ammattikorkeakoulu aikanani oloni tuntui hieman ulkopuoliselta, koska en osannut sisäistää itseeni muotoilijaidentiteettiä. Kokemukseni sen sijaan taiteilijuudesta on tuntunut minulle luonnolliselta ja samaan aikaan saavuttamattomalta. Opettajani kouluissa kannustivat siihen, perheeni on uskonut ja tukenut parhaansa mukaan. Mutta silti, jokin alemmuuskompleksi kaihertaa, kuin en olisi tarpeeksi. Residenssissä yhteisöasuminen tuntui rakkaalta, työn teko oli sujuvaa ja jälki jotain ihanaa ja uutta. Open studio päivänä projektini esittely kuitenkin päättyi itkuun, paljastuin. Enkö olekaan taiteilija, enkö omaakaan Sitä tietoa. Olen huomannut taiteilijuuden olevan minulle mystinen käsite. Hymähdellen mietin Freudin varmaan todenneen yliminäni olleen tämän vaikerointia tuottavan tuntemuksen takana. Taiteilijuutta kun on ollut enemmän tai vähemmän sukuni miehillä.

Residenssistä lähdin kotiin kuukauden jälkeen sylillinen ihania kokemuksia ja haastavia ajatuksia, joiden kanssa tasoituin pari viikkoa ja nyt olo on taas ok, selkeämpi ja keväinen! Arkisten rutiinien keskellä työstän terveellä tahdilla ja tunnustellen teoksia tulevaa näyttelyäni varten, joka on kesäkuussa Tampereella Onkiniemi Ateljeella. Ajatus isompien töiden teosta on tuntunut samalta kun lapsena on laittanut jalkansa vanhempien Nokian kumppareihin. Mutta puolivahingon kautta huomasin leikkiväni ohuen silkkipaperimaisen kaavapaperin ja akvarellien kanssa. Isompia töitä siis tuloillaan ja vau, se tuntuu hyvältä. Maa kantaa omien pikkuaitojeni ulkopuolellakin. Minulla on myös tämän kevään ensimmäinen työharjoittelija! Ainakin nimellisesti. Toteutamme ystäväni Saran kanssa hierarkitonta työharjoittelua, jossa teemme puhtaasti yhteistyönä suuremman tekstiiliteoksen kesäkuun näyttelyyni. Avainsanoja: läpitunkeva, häpeä, lihallisuus, mönjän tökkäys, roikot, tursuamissysteemi.

Zoom palaverissa Saran kanssa.